Minulla on viime vuodet ollut tavoitteena lukea joka vuosi vähintään 25 kirjaa. (Myös runokirjoja ja sarjakuvia.) Pääasia, että niitä nimikkeitä olisi vuoden lopussa listattuna vähintään se 25 kappaletta.
Olen niitä sitten lisännyt vähitellen Goodreadsiin. Koska se on ollut helpoin ja nimikkeet ovat löytyneet kaikkein vaivattomammin sieltä.
(Goodreadsin sosiaalisia ominaisuuksia en ole juurikaan hyödyntänyt.)
Tänäkin vuonna aloitin tammikuun vahvasti: lainasin kasan kirjoja ja aloin muka lukemaan niitä.
Ensimmäisenä käteeni tarttui Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (2022; McQuiston, Casey; suom. Auranheimo Johanna).
Valitettavasti se myös jäi käteeni. Tai oikeastaan työpöyd– keittiön pöydälle. Teoriassa sen piti olla täydellinen luettava minulle: älykäs, lähtökohdiltaan hieman absurdi ja romanttisen vauhdikkaasti kirjoitettu.
Niin kuin kaikki muut kuvailivat sitä. Minulla se vain tökki.
Lopulta – kun olin katsonut sitä useamman päivän pöydällä – totesin maailmassa olevan niin paljon kirjoja, että yhtä lukematonta ei kannata harmitella.
Seuraava käteeni osunut olikin täyttä höttöä henkivä Vintageputiikki Primrose Hillissä (2024; Darling, Annie; suom. Hirvikorpi, Susanna).
Luin viime vuoden lopussa useamman Annie Darlingin romaanin suomennoksen, joten tiesin mitä odottaa: itkettävää höttöä ja onnellisuutta. Ja juuri sitä sain.
Kirjan luin nopeasti: vain muutamassa päivässä.
Sitten tuli taas pysähdys.
Ennen hiihtolomaa valehtelin vielä itselleni, että tarttuisin lainassa olevaan Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivään (2017) ihan tosissani. Tai sitten lukisin Artemis Kelosaaren Kaupunki rämeen päällä -runokokoelman (2022) loppuun.
Tänään totesin, että en voi jatkaa itselleni valehtelua. Hiihtolomakin on melkein loppu. Totesin, että minun julistettava tämän vuoden ensimmäinen kirjakonkurssini.
Suoritin sen nopeasti ja tehokkaasti: pakkasin kaikki hyllyssäni olevat kirjaston kirjat kassiin. Myös torstaina noutamani Mikko Kauppilan Terveisin, K –romaanin (2024).
Ja palautin ne. Kaikki. Suoraan palautusautomaatin kitaan.
Olin helpottunut. Ja vapautunut. Nyt olisi pöytäni tyhjä. Voisin aloittaa alusta ja yrittää nauttia.
Lopputulos: Lainasin Alexandria Bellefleurin Tähtikuvioita (2022; suom. Sallamo, Lauri & Tihveräinen, Heidi), jonka olen lukenut pari-kolme vuotta sitten. Ja märisin sen kirjan loppuun jo tänään, koska höttöä. Ja miksi ei.
Eli nyt voinkin kysyä: Miten meni niin kuin omasta mielestä?
Vastaa